keskiviikko, 14. helmikuu 2007

Kallen EU- tarkastus

Kalle käveli tuvassa edestakaisin. Sen kulmakarvojen välissä oli syvä ryppy ja käsi puristui nyrkkiin avautuen sormi kerrallaan. Kynnet Kalle oli jo pureskellut pikkupoikana koulutehtäviä hermoillessaan.

    Lattialankut notkuivat askeleista ja talon sillan alla hiiret suunnittelivat muuttoa navettaan. Välistä askeleet pysähtyivät ikkunan eteen ja sitten matka taas jatkui.

    - Mikä se miestä hermostuttaa? kysyin Kallelta Tekniikan Maailman luvun lomassa, kun olin saanut selville talviautotestin voittajan.

    - Minuako? Mikäs minua? Kalle vastasi tähyillen ikkunasta pakkasaamuun ja talolle tulevalle tielle.

    Pihamaa oli suurentunut sitten viime käynnistä monella lumilingon mitalla. Olin tullut Karsikkovaaralle nähdäkseni Kallen uuden auton.

    - Onko sinulle tulossa vieraita? jatkoin utelua, kun Kallen aamulenkki jatkui.

    - Ei nyt varsinaisesti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kalle veti päälleen vanhan tuulipuvuntakin ja meni ulos. Nousin kiikusta ja katsoin hänen saapastelua navetalle. Menossa oli Kallelle epätavallista rivakkuutta.

    Palattuaan tupaan Kalle meni kirjoituspöytänsä ääreen, otti pöytälaatikosta mapin ja selaisi papereitaan.

    - EU- tarkastaja on tulossa käymään. Kävin katsomassa, että sonnipojilla on hännät suittuina.

    - Vai sekös sinua huolettaa, eivätkös ne nykyisin käy joka vuosi?

    - Käyväthän ne ja parhaina vuosina useamman kerran. Eikä minulla mitään huolestumisen aihetta ole. Kaikki on kunnossa. Tulevat laskemaan sonnien jalkojen määrän ja jakavat neljällä. Maatalouskomissaari haluaa kuulemma tietää minun sonnien häntien määrän, Kalle viisasteli ja yritti hyräillä laulua jonka sävelkulusta en saanut kiinni.

   Menin vuorostani ikkunan ääreen ja katsoin lumiselle tielle.

    - Joko kävit tekemässä autokaupat?

    - En ole ehtinyt, Kalle vastasi ja lajitteli sonnien papereita, oikoi kirjoituspöydällä olevia lehtiä ja selvitteli lankapuhelimen kierrejohtoa. – Ajattelin käydä ensiviikolla kaupungissa.

    - Minulla on taas lomaa puolessa välin viikkoa. Pääset kyydissä kun menen kaupunkiin, esitin Kallelle. Saisin hyvän syyn itsekin käydä autoliikkeessä.

    - Ainahan se kyyti kelpaa. Pitää ottaa repullinen riihikuivaa mukaan niin pääsen omilla kyydeillä takaisin, Kalle nauroi pinnallisesti.

 

Mennessäni autolle Kalle tuli perässä lumikolan kanssa pihapolkua ja kolasi ruskeaa vanaa pois lumesta.

    - Ihan herroille lumettoman polun meinasit?

    Kalle ei sanonut mitään vaan heilautti kättään.

    Olin jo kääntämässä pihasta kapealle tielle, kun rinteeseen ilmestyi auton valot. Jäin odottamaan, koska tielle ei sopinut kahta autoa rinnakkain, eikä ohituspaikkaa ollut.

    Vilkaisin taustapeilistä pihallaan seisovaa Kallea joka oli riisunut piponsa ja suki hiuksiaan parempaan järjestykseen. Sen jälkeen hän puisteli pipoa jalkaansa vasten.

   EU- tarkastajan sininen auton kaarsi pihamaalle. Näin taustapeilistä kuinka Kalle avasi auton oven, mutta sieltä ei noussutkaan EU- herraa, vaan taisi olla ihan EU- neiti.

 

keskiviikko, 7. helmikuu 2007

Kallen lautapuut

Potkaisin lumisen kenkäni ovenkynnykseen kun työnsin autotallin oven auki. Samassa moottorisaha putosi pöydältä lattialle ja sen kimpussa ollut Kalle kirosi. Teräketjujarrunkahva levisi muovimurusina pitkin betonilattiaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

    - Nyt taisi tulla sinulle kallis oven avaus, Kalle sanoi ja kohotti rasvaisilla sormillaan pipoa silmiltään.

    - Voi sun seitsemän, sain sanottua harmissani. Mutta Kalle purskahti nauruun.

    - No, mitäs tuosta. Ei se ollut lähtenyt käyntiin enää kahteen vesikesään.

Nostin mukanani tuoman upouuden Husqvarnan pöydälle.

    - On paperinpyörittäjällä hieno peli. Ei ole tainnut metsässä käydä, saati puuta maistellut? Kalle tuumaili kiertäessään tonttipuiden myynnistä saamillani rahoilla ostettua uutta sahaa.

    - Eipä ole tullut aukkohakkuita harrastettua.

    - Se on nyt tällä kaadettava ne minun rehusiilon lautapuut. Teräkin on terävä, vaikka paperia sahaisi, Kalle sanoi.

    Asiansa osaavana Kalle nykäisi sahan käyntiin. Pitelin korviani, kun hän huudatti sahaa tallissa. Sininen pakokaasu kävi silmiin.

    - Eiköhän lähdetä leimikolle, Kalle huusi ulos mennessään. Ovi rämähti turvasaappaan kolahtaessa kynnykseen.

 

Istuin Kallen takana traktorin kopissa. Eturenkaat halkoivat miltei metristä hankea Kallen ajaessa kohti järven rannassa olevaa kuusikkoa. Kallen sininen turkishaalari tuoksui öljylle ja tehdyille työpäiville.   

    Lumen alla vaanivat kuopat heilauttelivat traktoria ja Kalle myötäili koko 120- kiloisella olemuksellaan. Istuimen kaasujousi vinkui. Ennalta varoittamaton sarkaoja pellolle noustessa heitti pääni kipeästi kopin pystypalkkiin.

    - Taisi tehdä kipeää? Kalle nauroi, katsoen taustapeilistä kyydissä olevaa ja kiihdytti peltoaukealla vauhtia. Puristin edessäni olevaa penkinreunaa rystyset valkeina.

    Kuusikon reunassa Kalle sammutti traktorin ja hyppäsi sahan kanssa kopista. Kömmin kangistunein jäsenin ulos ja jäin seisomaan ylimmälle portaalle. Kalle kahlasi haaruksiin yltävässä hangessa traktorin kauhalle ja otti sieltä lumilapion.

    - Tässä on sinun työkalu, hän huusi heiluttaen lapiota. Toisella kädellä hän kohotti moottorisahaa  –Minä lainaan tätä, kun kerran särjit sen minun.

    Menin ja otin Kallelta lapion.

    - Tämä työnjako käy hyvin. Näytä vain puu mistä aloitetaan, vai odottaako herra, että avaan polun?

    Runsaasta lumesta huolimatta Kalle harppoi rivakasti keskemmäksi kuusikkoon mittaillen katseellaan sylin paksuisia puita. Rannassa häämötti Kallen rantasauna ja metsän keskellä oli lautainen ulkovessa.

    - Tästä kun lapioit niin päästään tositoimiin, Kalle sanoi osoittaen vieressään olevaa kuusta. Upotin lapion hankeen ja kaivoin puun tyven puhtaaksi aivan mustikanvarpuja myöten. Kalle kiersi puulta toiselle osoittaen mitkä puut kaadetaan.

    Siirryttyäni uudelle puulle lapioimaan, Kalle nykäisi sahan käyntiin. Seurasin syrjäsilmällä, kun Kalle heilautti punaisella kumirukkasella suunnan mihin oli suunnitellut puun kaatuvan.

    Kalle sahasi ensiksi pienen kolon kaatosuunnan puolelle, kääntyi puun toiselle sivulle, kiihdytti sahan kierrokset ja upotti terän puunkylkeen.  Rauhallisella liikkeellä saha kiersi puuta teräketjun kadotessa rungon sisään ja puruvanan lentäessä sahaajan taakse.

    Hiukan ennen kuin terä saavutti toiselle puolen puuta sahatun kaatokolon, runko vavahti ja alkoi kallistua haluttuun suuntaan. Kalle veti terälaipan pois rungosta, sammutti sahan ja kuin ohjatakseen saattoi kädellä kaatuvaa puuta. Kuusi kaatui hankeen rutisten. Lumipilvi nousi useamman metrin korkeudelle jääden leijumaan hiljaisuuteen.

    - Ammattimies on ammattimies, Kalle huusi.

 

Kalle oli valinnut kaadettavaksi seitsemän runkoa. Sain oman urakkani luotua siihen mennessä, kun toinen puu oli kaatunut ja karsittu. Kalle heitti minulle tukkisakset.

    - Kasaa nuo kuusikuidut tuolta runkojen päistä yhteen paikkaan, etteivät jää hangen alle.

    Paita valmiiksi märkänä lumenluonnista, taiteilin katkottua runkoa pitkin hakemaan parimetristä kuitupropsia. Lumihangessa puiden raahaaminen lähemmäksi ajouraa kävi työstä.

    Viidennen puun jälkeen Kalle meni traktorille tankkaamaan sahaa. Tarvoin hänen luokseen lumeen syntynyttä polkua pitkin.

    - Olisi pitänyt ottaa eväät mukaan, Kalle tuumaili avopäin, tukka höyryten. Pipo oli traktorin renkaalla jäähtymässä. Nyökyttelin myöntävästi ja vatsassani murisi. Aamupuuro oli kevyttä savottaruokaa, läskisoosia ja perunaa ne tukkijätkät syövät.

 

    - Nyt saat nähdä diplomikaadon, Kalle uhosi viimeisen rungon luona. – Tuosta kahden kuusen välistä siten, että latva hipaisee tuolla takana olevaa koivua.

    - Anna mennä sitten, vastasin ja arvioin hämärtyvässä metsässä kaadettavan kuusen oksapainoja, toispuoleiselta vaikutti.

    Sahan purressa puuta, kahlasin viiden metrin päässä olevalle vessalle. Se oli hieman kallistunut järvelle päin ja ovi oli aavistuksen auki.

    - VARO! Kalle karjaisi ja havahduin puun rutinaan. Jostain syystä se ei totellutkaan Kallen ajatusta, vaan runko vääntyi ja puu lähti kaatumaan kesken sahauksen.

    Juoksin henkeni edestä tulojälkiä Kallen ohi. Kääntyessäni katsomaan, ehdin nähdä kuinka komea kuusi kaatui vessan päälle sentin tarkkuudella keskelle kattoa. Lumi pöllysi ja ilmassa lenteli laudan kappaleita.

    Saha oli sammunut ja Kallen kiroilu täytti hiljaisuuden.

    - Se on vielä huomenna tultava muutama vessapuu kaatamaan. Lainaatko sahaa kun kerran särjit sen minun?

sunnuntai, 28. tammikuu 2007

Kallen autokuume

Pihamaan reunassa kohoaa lumipenkka jonka alla Kallen auto viettää talviunta. Ja tuskin se keväälläkään siitä enää herää. Siitä on käyttömaksu maksamatta, eikä katsastusmieskään ole sitä muutamaan vuoteen nähnyt.

Viimeisen matkansa Kallen auto teki riimun jatkeena traktorin perässä, kun kampiakseli leikkasi kiinni öljyn puutteesta. Naapuri Koistinen ohjasi ja Kalle ajoi traktoria.

- Se vain räjähti, Kalle vastasi kun kysyin mikä autolle oli tullut.

Hinauksen viimeisessä mutkassa auto karkasi vielä metsähallituksen puolelle ja ohjauskulmat saivat uudet haritukset.

Kauppa- ja kyläreissunsa Kalle teki traktorilla. Tänäänkin näin hänet tulossa kaupungista nelivedollaan. Parempi ja viihtyisämpi se on kuin moni auto, neliveto, ilmastoitu ohjaamo ja stereot.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kalle istuu tuvassa pirtinpöydän äärellä.

- Istu pöytään, Kalle sanoo nostamatta katsettaan esitteestä, joita oli pöydällä melkoinen kasa, toinen toistaan värikkäämpinä. Kasassa oli myös useita autoalan lehtiä.

- Onko sinuun iskenyt autokuume? kysyn istuen Kallea vastapäätä.

- Niinkin voisi sanoa, Kalle tuumaa ja ojentaa yhden esitteistä minulle. – Eikö ole hieno pick-up?

Otan kiiltävälle paperille painetun esitteen käteeni. Pöydän yläpuolen loisteputki kiiltelee paperin pinnasta niin, ettei esitteestä tahdo saada mitään selvää.

- On ainakin kiiltävä.

- Kaikki ne kuvissa, Kalle sanoo verkkaisesti.

- Ei auto, kun tämä paperi, naurahdan.

 

Selailemme jonkin aikaa hartaina esitteitä. Seinäkello raksutus täyttää tuvan.

- Tässä se on, Kalle sanoo juhlallisesti. Sitten hän kasaa muut esitteet nippuun.

Kallen valitseman auton esitteen kannessa pick-up on pysäköity keskelle kypsänä lainehtivan viljapellon keskelle. Auton lavalla keimailee bikineihin puettu oljenvaalea nainen. Kallen auton valita taisi perustua mielikuviin.

Kun juomme kahvia, Kalle kertoo kaupunki reissustaan ja autoliikkeissä käynneistään.

- Entisestä autosta eivät luvanneet tarjota edes kahveja, Kalle harmittelee.

- Kyllä ne romunkerääjät sen hakevat, lohduttelen

 

Kallen luota lähtiessä saan sylillisen autoesitteitä.

- Viskaatko ne kylällä lehtienkeruulaatikkoon, kun ohitse kuitenkin ajat? Kalle kysyy. – Niin on liukasta ja kiiltävää nämä nykypaperi, ettei uunissa pala, eikä voi hyyskässä paremman puolen pyyhintäänkään käyttää, kun ei siihen mikään tartu.

tiistai, 23. tammikuu 2007

Kalle Kymäläinen, Karsikkovaara

Lumisella pellolla seisoo rehusilppuri siinä mihin se syksyllä jäi viimeisen tuorerehukuorman jälkeen. Viereisellä peltosaralla on puimuri talviunillaan lumipeitteen alla, valmiina tulevan syksyn sadonkorjuuseen. Sompailen autollani Karsikkovaaralle Kymäläisen Kallen kutsumana, kapeaa reilun lumilingon levyistä tieuraa. Mitä lähemmäksi pihapiiriä tulen sitä enemmän on kohoumia hangessa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Siinä se on Kymäläisen Kallen pihapiiri, romua täynnä kuin Raatteentie, sillä erotuksella tosin, että Raatteessa tienpientareen romut olivat paremmassa kunnossa. Iso on Kallen konehalli, kattona taivas ja metsänreuna, eikä aina sekään. Siellä ovat kyntöaurat, äkeet, kylvökoneet, kaikki mahdolliset maatalouskoneet, mutta ellei olisi syksyllä ennen lumia nähnyt, ei tietäisi. Talvi on armollinen maisemalle.

Aurattu tie päättyy uuteen traktoriin tai tarkemmin sen perässä olevaan lumilinkoon. Pihassa ei tilaa auton kääntämiselle. Kallen oma auto on hautautunut hangen vangiksi.

 

Kalle seisoo punaisen traktorinsa vieressä punaisessa haalarissa kuin Ferrari-kuski.

Komea Kalle ei ole ollut milloinkaan. Siihen mihin lyhyet jalat loppuvat alkaa pyöreä kaljalla ja lenkkimakkaralla bodattu gotlettivartalo. Haalarin vetoketju on jo antanut ompeleesta hiukan periksi.

Kalle heilauttaa pikkutukin paksuista kättään tervehdykseksi. Pakkasesta huolimatta mies on avokäsin. Työkoneiden rasvaamat sormet ovat lyhyet ja paksut, ei olisi Kallesta tullut pianistia.

Hartioista alkaa pää, josta tekovaiheessa on unohtunut kaula melkein kokonaan pois. Leuassa puolenviikon sänki ja rasvainen tukka pilkistää öljyreunaisen pipon alta. Kallen syyspellon karkea parransänki voisi olla jonkun naistenlehden toimittajan mielestä seksikäs, mutta villi ja vapaa, pipon hautoma tukka ei ehkä niinkään.

- Kerran minä ajattelin lähteä television muuttumisleikkiin. Lähetin niille kuvan, mutta eihän tuolta mitään ole kuulunut. Lienevät katsoneet että tehtävä mahdoton. Ja eihän minun komeaksi kannata ruveta, sillä milläpä minä täällä vaaralla kauneutta hoidan, kun ei minulla ole peiliäkään, Kalle kerran uskoutui minulle ja nauroi röhönaurun omalle nokkeluudelleen.

 

Kalle asuu yksinään Karsikkovaaralla hoidellen kahdeksaatoista sonnipoikaa.  Kallen isäukko kuoli jo 80- luvun alussa sydänkohtaukseen ja äitimuori viisi vuotta sitten vanhuuteen.

Vaikka maatila on kuin Nato- pommituksen jäljiltä ei eläinten oloista löydy moitteen sijaa. Monesti on eläinsuojelutarkastaja kateellisten ihmisten juoksuttamana tilalla käynyt ja aina aiheetta. Sonnipojat ovat Kallen silmäteriä, hyvin suittuja ja pulskia, kuten isäntänsäkkin.

 

- Tulehan pirttiin paperinpyörittäjä, Kalle sanoo ja harppoo talolle päin. Navetan ovelta johtaa ruskea polku valkoisen hangen poikki talon portaille.

- Älä suotta heitä kenkiä Kalle opastaa, vaikka tiedän talon tavat jo ennestään.

Olen käynyt Kallen luona pikkupojasta saakka. Olemme serkuksia ja koulua kävimme samalla luokalla. Kalle oli luokkamme voimamies, minä enemmän keskityin lukuhommiin. Niistä ajoista alkaa olla jo kolmatta kymmentä vuotta. Kun perheen perustamisen jälkeen muutin kotikylään töiden tuomana, ystävyys-suhde Kallen kanssa heräsi uudelleen henkiin.

 

Sisällä pirtissä on siistiä, vaikka maalinsa pudottanut talo antaa ymmärtää aivan jotain muuta.

Kalle käy riisumassa haalarit ja kumisaappaat suihkuhuoneeseen.

- Juothan sinä kahvia? Kalle kysyy ja ennen kuin ehdin vastata hän mittaa suodatinpussiin presidenttiä. Kalle on hyvänkahvinystävä ja tarkka mitä laatua on tarjolla.

- Tarja Halosta se olla pitää, hän sanoo itsekseen ja römäkkä nauru täyttää tuvan.

Kalle raivaa pöydästä aamukahvikuppinsa ja sanomalehdet. Niiden alta paljastuu palkeenkorville selattu miestenlehti.

- Olisitko halunnut lukea? hän kysyy. Kieltäydyn tarjouksesta.

 

Kysyin kerran Kallelta miksi tämä ei ole hankkinut taloonsa emäntää.

- Mitä mie vaimolla? Yksin ei tule riitoja, perusteli hän naimattomuuttaan. - Koetin minä muutama vuosi sitten sellaisen saada, kun jäin tilaa yksin pitämään, mutta ei ollut naima- eikä veikkausonnea. Olenpahan ollut akatta. Tottumuskysymys.

- Onko sinulla internet? Kalle kysyy kaataessaan kahvia kuppiin.

- On, miten niin?

- Oletko törmännyt siellä blogeihin? Kallen jatkokysymys yllättää.

- Olen minä niitä lukenut.

- Osaisitko tehdä sellaisen?

- Ai, pitää omaa päiväkirjaa verkossa? Enpä ole tullut ajatelleeksi, vastaan.

Kalle nousee pöydästä ja menee tuvan toiseen päähän television luo ja tuo sieltä S- ryhmän asiakaslehden.

- Luin tästä niistä blogeista. Parhaimmilla on tuhansia lukijoita viikossa.

- Niin, taitaa pääministerilläkin olla oma blogi.

- Mutta tiesitkö, että suosituimpia ovat neuleblogit? Kalle valistaa. Myönnän etten tiennyt.

Juomme kahvia hiljaisuuden vallitessa Kallen selatessa lehteä. Aurinko on laskemassa Karsikkovaaran taakse. Kuusitaimikko pellon reunassa alkaa tummua.

- Sitä tuollaisella blogin avulla saattaisi tulla kuuluisaksi, Kalle katkaisee hiljaisuuden.

- Kyllä sitä tuollaisilla lukijamäärillä, vastaan palaten metsänreunasta blogikeskusteluun.

Kalle kopauttaa kuppinsa innokkaasti pöytään. Onneksi ei ole kahvilautasta alla.

- Mitä jos tekisit minulle oman blogin?

- Sinulle blogin? Vedän kahvin väärään kurkkuun.

- Blogin, Kalle vahvistaa. – Olisi se hienoa, jos Karsikkovaara pääsisi maailmankartalle. Joskus oli maaseuduntulevaisuudessa palsta; Elämää Patamantilalla. Sitä oli mielenkiintoista lukea. Ei tämä elo tälläkään ranchilla yksitoikkoista ole.

Kallen visiointi tarttuu minuunkin. Lupaan harkita blogin tekoa, vaikka se tietää säännöllisiä käyntejä Kallen luona Karsikkovaaralla. Materiaalista tuskin tulisi puutetta.

 

Teen lähtöä ja Kalle lähtee karjatöille samalla ovenavauksella.

- Pitääkin lingota kääntöpaikka, Kalle sanoo ja hyppää traktoriin. Hän pistää koneeseen kierroksia ja puskettaa traktorin pihamaan umpihankeen. Hetkessä on pihassa kääntöpaikka. Kalle hyppää traktorista ja tulee auton vierelle.

- Laitetaanko blogiin valokuvia? kysyn Kallelta.

- Jos nyt ei heti karkotettaisi molempia lukijoita, Kalle nauraa ja lähtee navetalle ruokkimaan sonnipoikia.